KAKSIPYÖRÄISTEN PALUU

Ensimmäinen kaksipyöräinen kulkupelini oli pieni ja punainen. Satulan alla luki viistosti Pony ja vanteet hohtivat hopeisina. Etulokasuojassa oli muhkea lommo jota koulukerhokaverini kehui hienoksi, mutta jota minä yritin peittää liimaamalla päälle barbitarroja. Ponya seurasi liukuvärjätty Kaunotar ja kolme Jopoa. Kun neljäskin pyörä oli kadonnut pitkäkyntisten peräkärryyn, päätin pyörien sijasta siirtyä suoraan poikaystäviin, joilla olisi valmiina joko tandemi tai auto.

Muutaman Ladan, Mazdan ja miesten jälkeen olen jälleen polkupyörän onnellinen omistaja ja harkitsen toisen hankkimista. Niin intohimoinen pyöräihminen en vielä ole, että olisin nostanut fillarin seinälle kunniapaikalle tai parkkeerannut sen sängyn laitaan takaamaan vauhdikkaita retkeilyunia (tällaisiakin tapauksia tunnen), mutta osaan puhua jo lähes sujuvasti fixed geareista, mummodunlopventtiileistä, vertailla muhveja ja potkiskella kadulla tuntemattomia takapyöriä samalla innolla, kuin kainuulaiset teinipojat heiluttavat jalkoja autonäyttelyissä. 

 Pyörähulluudessani en ole varmasti ainoa. Ilmaston lämpeneminen, polttoaineen kallistuminen ja kaikenlainen aktivismi koskee monia. Vaikka Turku onkin tunnetusti autoilijoiden unelmakaupunki, ei polkupyöriin kannata suhtautua ylimalkaisesti. Muutaman kerran ohitseni on jo suhauttanut kaksipyöräinen menopeli, jonka ohjaustangon kumpaankin päähän on ruuvattu maailman muodin mukaisesti metalliset piikit. Se tarkoittaa sitä, että jos ja kun auto ajaa liian lähelle, jää tilanteesta ikävä merkki myös auton maalipintaan, ei pelkästään jalkakäytävän ja kaaran väliin pusertuneen pyöräilijän polveen.

P.S. Sankaritarinoilta ja ihailtultakaan pyörät ja ilmiö eivät luonnollisesti välty. Jo reilut kaksikymmentä vuotta sitten lommoutuneesta punaisesta Ponysta tuli rohkeuden symboli ja minusta pihan poikien ihailema tyttö pelkästään sen vuoksi, että satuin törmäämään sillä ensimmäisenä koulupäivänä ala-asteen pelottavimman opettajan autoon.