SATA TOIVETTA TUNNISSA

 

Syksy tulee! Ensimmäiset kovakouraiset tuulenpuuskat heittelevät kuivuneita lehtiä nurmikolle. Ilta-aurinko laskee punaisena rannassa häämöttävän kivipenkereen taakse ja iltakävelylle kiedotaan jo villatakkia niskaan. Kakluunit nuohotaan talvea varten, ja takkatulen rakastaja pääsee vihdoin hypertelemään polttopuuvarastossa kaarnojen liepeitä ja tuumimaan, mistä puulajista syntyisivät syksyn ensimmäisille grillatuille tofunakeille parhaat hiillokset.

 En ole kesäihmisiä. Alkukesän syreenien tuoksu huumaa aistit, mutta sitten elohopea harppaa liian monta pykälää yhdessä yössä ylöspäin, nurmikko kulottuu ja aurinko kärventää ajatukset saavuttamattomiin. Rantavedessä nälkäiset hauet vaanivat punaiseksi maalattuja varpaankynsiä, maauimaloissa on ahdasta eikä kotisuihkukaan pumppaa ylimpään kerrokseen kuin haaleaa vettä. Koska sängyn toinen puoli on ladattu täyteen jättikokoisia kylmäkalleja, ei kukaan suostu jakamaan yön tunteja samassa pedissä. 

Onneksi syksy ravistelee hellehorroksen vaivaamat ihmiset takaisin elämään. Ukkosen ihailijat roikkuvat tuuletusparvekkeilla räsymattojen välissä ja kaatosadetta rakastavat muodostavat omat kahlaus- ja uimaseuransa kaduille. Kerrostaloelämä saa sekin uutta virikettä, kun jo aamukahvia keitellessä tietää, että pian vastakkaisessa talossa asuva, lempeäluontoinen karjalaismummo sytyttää keittiöön valot, vilkuttaa ikkunasta ja ryhtyy aamupuuron keittoon. 

Parasta syksyssä on kuitenkin hiljalleen esiin lipuva tähtitaivas. Ensimmäiset meteoriittiparvet saapuvat Otavan reunaan elokuussa. Maksimissaan tähdenlentoja voi nähdä silloin tunnissa jopa sata. Ja tiedättehän, mitä se tarkoittaa? Sitä, että pitkästä aikaa on taas todellinen lupa puhua ääneen kaikista niistä haaveista, jotka kesällä jäivät toivomatta —ainoastaan siksi, että kolikot kimpoilivat toivomuslähteen ulkoreunasta tai kuumuuden hiostamasta kädestä aina väärään suuntaan.