KAVERIKUVASSA TUNTEMATON

 

Kymmenen vuotta sitten minulta kysyttiin mielikuvia turkulaisista. Vastasin kaupungin olevan täynnä kauniita naisia, hampaattomia jääkiekkoilijoita ja kieltosanapitoista murretta. Ihmisiä, joihin on hankala saada kontaktia siitäkin huolimatta, että kiikuttaisi jokaiselle naapurille vastaleivottua pullaa, lyöttäytyisi lenkkiseuraksi, jättäisi viestejä pyykkituvan ilmoitustautulle tai ovimattojen alle. 

Touhukkaalle keski-suomalaiselle Turku näyttäytyi alkuaikoinaan varsin synkkänä betoniviidakkona, jossa ystäväkirjatkin tuppasivat pölyttymään käytön puutteesta.

Suomen länsikolkalta ei kuitenkaan saa kavereita notkumalla kentän laidalla, vaan säntäämällä suoraan peliin. Tietyissä olosuhteissa sinnikkäät rynnäköt hutien välissä saattavat tuottaa maalejakin. Mitä yllättävämpi iskuhetki, sitä parempi tulos.

Vuosien varrella ystävänmetsästysstrategioista ylivertaiseksi suosikikseni on kohonnut tuntemattomien kaupunkilaisten kanssa yhteisten kaverikuvien otattaminen valokuva-automaateissa. Ensimmäiset koppiin houkutellut turkulaiset nappasin Åbo Svenska Teatterin lippukassajonosta, myöhemmin verhon taakse on kampitettu myös poliitikkoja sekä äreitä bussikuskeja.

Aivan perinteisellä tavalla perhealbumin mittoihin kasvanut turkulaisten kaverien satunnaisotos ei pysty ylläpitämään ystävyyttä, kun tutustumisolosuhteetkin ovat olleet hieman tavallisesta poikkeavia. Joitain erityislaatuisia siteitä salamavalojen poksahtelun välissä on kuitenkin solmittu. Hienoimpana esimerkkinä mainittakoon eräskin kanssakaupunkilainen, jolla on kadulla törmätessämme tapana kosia, kihlajaislahjanaan milloin jaffapullo, milloin loton oikea rivi. Tämä toveri toteuttaa tietoisesti ystävyyden vahvinta teesiä: kukaan ei ole koskaan liian tuttu tai tuntematon saadakseen osakseen jokapäiväistä, lempeää huomiota. 

Asia, mikä meidän kaikkien kannattaa pitää mielessä, kun jaamme torstaina toveruuden tunnustuspalkintoja ja kultaisen sydämen ritarimerkkejä.