MERKKEJÄ LEMMESTÄ

Joka syksy sama vanha keskustelu aktivoituu: mitä tehdä tienpenkoilla kenottaville kylteille, joissa Sari rakastaa Henkkaa, Helena Akua ja Olavi Kallea. Suomi määritellään siistiksi maaksi, eikä julkisena omaisuutena pidetyn standardimaiseman visuaalista lisävirikeettämistä sallita edes vastanaineille pariskunnille. Jos poikkeusluvan antaa yhdelle, saattaa se pitkällä aikavälillä muuttua kaikkien käytännöksi. 

Ihminen on kuitenkin rakennettu niin, että merkittävistä asioista on tarve jättää ympäristöön joku näkyvä jälki. Vielä sata vuotta sitten vainajan saattomatkan varrelle osuneisiin puihin kaiverrettiin vainajan nimikirjaimet. Perinteiden mukaan maaseudun (ja kaupunginkin)romanttisimmat paikat löytyvät edelleen ryteikön keskeltä koivuihin tai aitoihin piirrustettujen sydämien avulla.

Julkisten paikkojen kliinisenä pitämisestä on siis aivan motkottaa askarteluvimmaisille, valotolppiin sydämiä ripustaville kaasoille, saati teineille, jotka piirtelevät liikuntasalin vessan seiniin hormonihurmoksissaan omaa tulkintaansa Kama Sutrasta. Elämän kannalta tärkeitä asioita, myös parittelua, on tallennettu julkisiin paikkoihin jo paljon ennen kirjoitustaitoa. Jos ette usko, käykääpä vierailulla Karjalan Äänetjoella, jonka silokallioihin on hakattu yli kaksimetrisiä kuvia esi-isistä keskellä lemmenleikkejä.

Maailma muuttuu, mutta ihmisen tapa jäsennellä asioita konkretian kautta säilyy. Murroshetkissä on kyse siitä, mikä on merkityksellistä ja mikä ei. Merkitykselliset oivallukset johtoajatuksineen on syytä tallentaa siten, että hukkaan joutuvat jälkipolvetkin hoksaavat, mitä pahimmassa tilanteessa tulisi ensisijaisesti tehdä. Toisinsanoen: mikäli hirvi on kaadettu tai kotipitsasta tilattu ruoka jo matkalla, tulee seuraavaksi siirtyä piirtelemään sydämiä ja menua seiniin, tai suoraan paritteluun.