Irti roinasta

Kuka tahansa kirpputorimyyjä on todennäköisesti pistänyt viimeaikoina merkille saman: tarjontaa on niin paljon, ettei tavara käy kaupaksi. Kirpputorirumban jälkeinen onni syntyykin lähinnä siitä, että nurkista on lähtenyt 154 esinettä muualle, ei niinkään myyntitilin loppusaldosta.

Miksi sitten ihmiset, joilla on jo kaikkea, sitovat aikaansa ja rahaansa uusiin laitteisiin ja välineisiin? Siksi että tavaran omistaminen luo kuvitteellista rikkautta ja turvaa. Muun muassa Ruotsissa asuva tätini on täyttänyt jo useamman vuoden ajan siivouskaappiaan hammastahnatuubeilla ”Jos vaikka sota syttyis” -perusteluin.
 
Jotain yltiöpäisen omistamisen ihannoinnissa on kuitenkin muuttumassa: poliisin mukaan murtovarkaille ei kelpaa enää cd-levyt, koska sama musiikki löytyy helpommin internetistä. Vastikään kuulin perheestä, joka päätti uudelleensijoittaa keittiöremonttiin ja -kalusteisiin varatut rahat päivittäisiin aterioihin ravintolassa. Kukapa hullu haluaisi nykypäivänä täyttää pienen kaupunkiasunnon kalliit neliöt erilaisilla esineillä?

Itse kipuilen tavaramäärän kanssa päivittäin. Tällä hetkellä hoidan oireita lukemalla kuolinilmoituksia. Ne auttavat tulevaisuuden suunnittelussa  parhaiten. Niitä lukiessa on pakko miettiä aikaa ja sitä, mihin jäljelläoleva, henkinen ja fyysinen pääoma kannattaa oikeasti sijoittaa.


Ydinkysymys on tämä: mikä tekee elämästä mahdollisimman hyvää ja virtaavaa sekä itselle että muille, ja mitä sellaisia ratkaisuja voin tehdä nyt, etten myöhemmin hukuta itseäni, maailmaa tai lähiomaisia testamentin kautta tavaraan? Ihan varma vastauksesta en vielä ole. Mutta sen tiedän, ettei Tuonelan tuolle puolelle saa mukaansa yhtään mitään. Ei tavaran tavaraa.