Energiataloudesta ja ammattiylpeydestä

Taloudesta on puhuttu pitkään pääosin rahaan liittyvänä operointina. Henkilökohtaiseen talouteen liittyy kuitenkin myös paljon muita elementtejä, kuten oma energia, innostus ja sisäinen voima.


Viime aikoina olen pohtinut paljon sitä, miksi tietyillä aloilla asiakas saa itselleen sovitun palvelun lisäksi myös roppakaupalla hyvää energiaa, ja miksi joillain toisilla aloilla pelkkänä asiakkaana oleminen tuntuu näännyttävän kaikki voimat, puhumattakaan tuotteen (huonosta) laadusta.

Säännöllisen ja hyvän asiakassuhteen muodostaminen on yritykselle paras keino pysyä pystyssä ja yrittäjille keino tehdä sitä missä on paras. Hyviin ravintoloihin tullaan syömään kerta toisensa jälkeen ja taitavalle kampaajalle jonotetaan mielellään kolmekin kuukautta. Näiden vastakohtana toimivat kertaluontoisten asiakkuussuhteiden alat, joissa on vähän helpompi mennä sieltä mistä aita on matalin.

Yksi viime aikoina puhuttaneimmista on rakennusala, jonka isoissa hankkeissa vastuu on jaettu niin moneen siivuun ettei vastuuta sanan varsinaisessa merkityksessä enää ole. Pienemmissä projekteissa asiakas taas maksaa usein, ei pelkästään tehdystä työstä, vaan myös mielenrauhan rippeiden säilyttämisestä. Kun omaan kotiin saadaan lukuisten viivästysten jälkeen väärästä materiaalista tehty katto tai lattiat, ei energiaa riitä enää pitkiin valituskierroksiin. Onhan se katto ja lattiat nyt kuitenkin olemassa ja ensisijainen ongelma ratkaistu, argumentoidaan rakennuspuoleltakin.

Mutta missä ajassa kertakäyttökulttuuri ehti levitä astioista ja hehkulampuista vaatteisiin ja isompiin investointeihin?

Aina välillä muistelen kaiholla tarinaa 1800-luvulla eläneestä turkulaisesta köydentekijästä, joka sai Turun palon jälkeen tehtäväkseen punoa köyden, jolla uusi Tuomiokirkon kellon hilattaisiin torniin. Koska projekti oli mittava ja kellon rahoitukseen kerätty summa valtava, lupasi mies taata työnsä laadun omalla hengelllään. Niinpä hän  istui kellon päällä koko sen 56,6 metrin matkan kun kello vinssattiin maasta ylös torniin.

Siinä sitä ammattiylpeyttä vasta olikin.

(julkaisu: TS/Talous, syyskuu 2013)