Joku ystäväni jo ehätti kysymään, että mitä kuuluu, ja että päivitäpäs Sivuseikkaakin välillä.
Työtä käskettyä. Kirjoitan läppärilläni sängyssäni. Läppärini on pieni ja se on etu, nimittäin tämä mahtuu tähän rakoon juuri ja juuri. Ihan tässä näppäimistön reunalla tuntuu henkäykset, mitkä tulevat kuopukseni nenästä ja suusta. Vähän välillä vavahtelevat nukutuksen jäljiltä. Olemme kokemattomia vanhempia nimittäin, meillä ei ole koskaan ennen ollut seitsemättä lasta, uhmaikäistä kaksivuotiasta, jolla ei ole pikkusiskoa tai veljeä. Olemme siis ihan uudessa tilanteessa. Aiemmin olosuhteiden pakosta kaksivuotias on joutunut siirtymään mahan ja viimeistään vauvan tieltä omaan sänkyyn. Nyt ei ole ollut vissiin ihan hirveän pakollista siis, kun tuossa tuo hönkii. Ja ei nukahda koskaan ilman taistelua ja itkupotkuraivaria.
On muuten elämys sinänsä uhmaikä lapsella, joka on syntymästään asti ollut vaativa, raivokkaan voimakastahtoinen, omatoiminen, nopea, älykäs, kovaääninen, hyvin puhuva. Maailmahan olisi täynnä kaikenlaisia elämyksiä mutta tähän keski-ikään tullessa jo tuntuu että ei niin väliksi vaikka jotkin elämykset jäisivät kokematta. (Tuli nyt käytettyä sitten tuota kalastusverbiä.)
Minulla on tänään vapaapäivä. Uusinta uutta, tai muutaman kuukauden vanhaa, nämä tämmöiset vapaapäivät. Maanantai ja tiistai. No, älkää luulko että silloin herättäisiin hitaasti ja hartaasti ja keitettäis aamukahvia puuhällällä kaksi tuntia. Ei, silloin pitää pyöräillä eskarilainen opinahjoonsa, sitä ennen herättää teinit katsomaan pienimpiä viennin ajaksi, sitten vähän siivoilla viikonlopun jälkiä, aamutouhuja niin kuin kotiäitillä, ruoanlaitto, eskarista haku, koululaiset, soittotunnit, iltapäivän kahvihetki ja niin pois päin. Ja silti nyt on vain opeteltava nauttimaan ihanasta maanantaista vapaapäivänä vaikka väkisin. Ottamaan lunkisti. Näin se on, muuten ei jaksa. Voisi ehkä tajuta vielä senkin että voisi vaikka lähteä pienten kanssa uimaan tai Ainolan puistoon. Marjametsän tosin olen tajunnut jo useamman kerran. Mutta lapset ovat jo kyllästyneet sammalikossa kaatuilemiseen, ainakin kaksivuotias. Siellä ei ole enää vilkkaalle lapselle mitään uutta ja ihmeellistä, metsän rauhasta tuommoiselle on turha vielä sössöttää. Yhtenä päivänä sitten kävi niin säälittävästi että huomasin kuljeksivani ympyrää metsässä ja häpeäväni itseäni mättään alle asti. Katselin kyllä myös marjoja ja sieniä mutta aina välillä korviani myöten nolona ympyrän keskustaa, jossa oli puunrunko jolla minun pienet pirpanani istuivat, söivät keksiä ja katsoivat pikkukakkosta puhelimellani. Näin siinä kullannuppuja totutetaan luonnon ihanuuteen. Päätin etten kerro tätä juttua koskaan kellekään, en ikinä.
En siis ole ehtinyt kirjoittaa, kun on pitänyt touhuta töitten parissa. Sehän on tietysti sääli, sillä kaipaan aina välillä omaan maailmaani, jossa saan leikkiä vapaata taiteilijaa, jossa on kaunista ja rauhallista, puuhella, äänikirja ja pastelliväripöly auringonvalossa. Mutta toisaalta olen ollut aika onnellinen. Olen saanut kuunnella työkseni lasten laulua, nuorten laulua, vanhempien laulua. Lasten laulu varsinkin, onko kauniimpaa? Ja minä saan tästä palkkaa, ajattelin ihmeissäni kun havahduin huomaamaan yhden lapsikuorolaisen laulavan ”Korkeimman olkoon kiitos iki kunnian” niin hartaasti ja sydämestään, että kyyneleet tulevat vieläkin silmiini. Mikä aarre minulla on tässä. Voinko ylenkatsoa tällaista työtä? Vaikka se veisi kaiken aikani, mitä perheeltä jää. Voinko?
Edellisestä johtuen mietin tänään kauan että mitä on hartaus. Se sana näkyy kalenterissa tämän tästä. Hartaus siellä, hartaus täällä. Sävelhartaus. Minkälainen on harras mieli? Se ei ole levoton, ei välinpitämätön. Ei ehkä vihainen. Iloinen se voi olla. Tyytyväinen. Ovatko kanttorit ja varsinkin papit sitten harrasta sakkia, kun pitävät hartauksia työkseen. Pieni lapsikin voi tuntea hartautta, mutta missä? Meidän tehtävämme olisi mahdollistaa se silloin kun kohtaamme työssä lapsen. Haluammeko sitä? Onko harras sama kuin vakava? Onko vakava sama kuin tylsä tai kuiva? Uskallammeko olla vakavia? Herääkö ajatuksia? (No nyt meni melkein hartauskirjoituksen puolelle, antaapa olla tällä erää.)
Puolukkaa pitäisi ehtiä vielä poimia, ja tyrniä, jota ehkä saan huomenna. Sitten en enää poimi. Tai jos tulee jokin sieni tyhmyyttään vastaan niin ehkä sen.
Ja olen nyt ihan iloinen ja tyytyväinen. Minulla on niin yllin kyllin kaikkea. (Autossakin lommoja useampaa sorttia.) Moni unelma on toteutunut, ja monta unelmaa on vielä jäljellä. (Vaikka eivät koskaan toteutuisi, niin ne ovat ihania omistaa.) On jokunen ystävä, sukulaissielu, tämä oma perhe, sisarukset, sukulaiset, mitä sitä enää ihminen tarvitsee.
No ehkä sitä joskus voisi päästä vielä ruskaretkelle,semmoiselle onnistuneelle.