Minulla on viime vuosina ennen joulua iskenyt jouluahistus. Ahistaa kun tietää että työt ja jouluun liittyvät musiikkiprojektit vievät ajan ja ajatukset niin että kodin joulu tuntuu ainakin etukäteen ajateltuna keskeneräiseltä, rääpäistyltä, ei kunnolla valmistellulta. Kun toiset hiljentyvät joulun viettoon, on itse vielä töissään kiinni ja rättipoikkiväsynyt, ja pitäisi muka siivota ja lähteä ostoksille järkyttävään kauppahärdelliin (josta kaikki on loppunut) kun ajoissa ei ehtinyt. Että myönnän, olen kateellinen heille, jotka odottavat joulua ja kuuntelevat ihania joululauluja ja polttavat kynttilöitä jo etukäteen. Heille, joilla on joululoma ja saavat rauhassa siivota ja leipoa ja eivät ole ihan uupuneita joulupäivänä kun enin urakka on ohi. Juu, kyllä minä arvaan että ”heitä” ei oikeasti ole edes kovin montaa, kaikilla on työnsä ja kiireensä. Mutta silti olen kateellinen heille, joilla ei ole jouluahistusta!
Tänä vuonna olen yrittänyt varautua jouluahistuksen hyökkäykseen hyvissä ajoin, olen suunnitellut musiikkitilaisuuksien ohjelmat ja hartauksien avustajat ja muut etukäteen, ettei ainakaan suurta stressiä jäisi viimetippaan. Se ehkä auttaa, ehkä ei, saa nähdä. Mutta se ainakin auttaa, että onneksi nämä joulutyöt ovat aika ihania. Saa olla tavallista enemmän joulun sanoman äärellä, saa nähdä ihmisiä hartaina joulumielellä ja nauttia joulukirkon erityisestä tunnelmasta. Ja sitten vähän salaa säälin kaikkia heitä, joilla jää tämä puoli joulun ilosta vähemmälle. Joulukirkko ja kuvaelmat, jouluaamun virret, erityisesti ”Kas yöllä paimenille”, jota ei kuule paljon muualla kuin joulukirkossa. Minulla on ihania muistoja jouluaamun kirkoista nuorten kuoron ajoilta, kuinka tulimme joululahjavillapaita yllämme kirkkoon klo 7 ja nukahtelimme saarnan aikana. Tuo edellä mainittu virsi tuo ne muistot mieleen. Siksipä varasin nuorisokuorolleni jouluaamun jumalanpalvelukseen musiikkiavustuksen, vaikka he eivät ymmärrä että miksi niin mahollisimman tyhmään aikaan. Ehkä he myöhemmin ymmärtävät?
Lisäksi olen kärsinyt väsymyksestä ja flunssasta, joka kesti yli kolme viikkoa, meni keuhkoputkeen ja poskiin ja kaikkialle. Siinä meinasi jo masennus iskeä kaiken muun tuskan ja vaivan (ja perheriitojen) päälle. Mutta hups vain eilinen oli jo parempi, jaksoin jopa kaivaa eteisen korista kesälakit ja -pipot pois ja pesuun, katsastin toppahousut ja puvut, etsin talvikenkiä ja tunsin hetken olevani kunnon äiti. Kokkasin myös lampaanlavasta hyvää intialaista ruokaa ja ajattelin että vaikka kaikki muu into menisi elämästä niin voisin sentään satsata ruoanlaittoon. Tykkään aika paljon hyvästä ruoasta, semmoisesta joka maistuu ja joka on aitoa ruokaa eikä mitään mössöä. Hyvä ruoka ei ole itsestäänselvyys, vaikka meillä onkin syötävää yllin kyllin.
Olen myös kärsinyt paljon siitä, että lapseni ovat nopeita ja toimeliaita, mutta äitinsä ei. Tiedän että monien lapset ovat nopeita ja saavat paljon hyvää ja ei niin hyvää aikaiseksi, mutta yleensä he ovat tulleet äitiinsä, joka niin sanotusti on elementissään juoksemassa paikasta toiseen ennen lapsiaan tai ainakin melkein. Ja sitten rauhallisilla vanhemmilla on yleensä rauhallisempia lapsia. Mutta ei meillä. Minä olen omassa sisarussarjassanikin vähän niin kuin rauhallisemmasta päästä, ja olen huomannut vilkkaan äitini piirteitä lapsissanikin. Toki enin vilkkaus tulee mieheltäni, ei siitä mihinkään pääse. Mutta ihan sama, tuli mistä tuli mutta minä en pärjää lapsilleni. Toinen missä en pärjää, on jääräpäisyys. Kaksivuotias haluaa joka aamu pukea pinnessamekon, ilman alupaitaa, ilman hihoja, ilman villasukkia, vaikka täällä ei meinaa tarjeta ilman kelsiturkkia. Puhe ei auta, ei pakkokaan, sillä tytöllä on hyvä muisti ja hän osaa riisua ja pukea ja mennä piiloon erittäin näppärästi. Toinen on nelivuotias, joka on kesästä asti halunnut aina pitää lyhyitä housuja ja lyhyttä paitaa. Tappele sitten niistä joka aamu, uhkaile joulupukilla ja suklaakalenterin menetyksellä tai kuolemantaudilla tai millä vain. Poika käy kaivamassa vaikka kiven sisästä shortsinsa ja lyhyen paidan. Kyllä siihen niin väsyy. Isommat lapset jääköön nyt seuraavaan valitusvirteen, muuten tulisi liikaa säkeistöjä.
On niitä hyviä hetkiäkin, ja paljon. Mutta mitä niistä, kaikkihan te tiedätte miten ihanaa on saada välillä vain laulaa ja nauttia kuorossa ilman huolen häivää. Tai miten hyvältä hyvä ruoka voi maistua. Tai miten paljon ystävän huomio ja ymmärrys lämmittää. Ja miten paljon lapsen hymy valaisee. Valopilkkuja siellä ja täällä, runsaasti. Ja miten hyvältä tuntuu lukea kirjaa, jonka on ostanut kalliilla rahalla (ostan äärimmäisen harvoin kirjakaupasta kirjan normaalihinnalla) ja huomata, että tätä kirjaa täytyy pitää yöpöydällä koska se pitää lukea ainakin kahdesti uudestaan. Uskalsin ystävän suosituksesta ostaa Petri Tammisen meriromaanin, ja en kadu. Petri on aina ollut hyvin sympaattinen kirjailija, mutta hän on vain parantunut ajan myötä. Kirja oli täynnä asioita, mitä olen itsekin kohdannut ja miettinyt tämän tästä. Vaikka en olekaan kapteeni.
Että vaikka on epäonnistunut ja uponnut monta kertaa niin pääasia että on rämpinyt taas jotenkuten pinnalle. Jos se ei aivan huikea juttu olekaan niin on se ainakin ihan ok. Ja se riittää.