Helmikuu on hyvä kuukausi. Se tarjoaa valoa joka päivä eilistä enemmän, antaa auringollekin mahdollisuuden. Luntakin on, pehmeää ja valkeaa, auringon säteissä kimaltavaa.
Nautin kirjoittamisesta, olisi mukavaa kirjoittaa tänne useammin, vaikka joka päivä. En vain ole saanut kirjoitettua, koska olen ollut jotenkin riekaleina. Ehkä juuri siksi koska ei ole ollut aikaa kirjoittaa, piirtää, maalata, kulkea metsässä, kuunnella hiljaisuutta. Tai aikaa olisi ollut, mutta olen ollut voimaton sellaiseen. Olen nukkunut huonosti ja vähän, päivällä olen ollut väsynyt ja huono äiti. Lasten, isojen ja pienten kanssa on ollut vaikeaa, ei äidin ahdistus ja masennus voi olla näkymättä perheessä ja lapsissa.
Olen vain yrittänyt olla armollinen, näkemättä kaaosta mikä talossa ja huoneissa ja laatikoissa ja kaapeissa vallitsee, iloinnut joka hetkestä jolloin olen voinut pitää lasta sylissäni, kuunnella, jutella, rakastaa ja nähdä. Toisenlaisia hetkiä olen koittanut painaa villaisella. Onneksi on hyvä mies ja paljon muutakin hyvää. Jatkuvasti huomaan sanovani itselleni, että ei ole oikeutta voida huonosti kun asia ovat niin hyvin, paljon paremmin kuin ansaitsisi.
Mutta se ajatuskaan ei paranna. Jotkin asiat seuraavat läpi vuosien, se mitä kaipaa ja tarvitsee ei muutu eikä häviä, vaikka olosuhteet vaatisivat muuta.
Olen silti elossa edelleen, työkykyinen ja puhekykyinen. Kuoroiltoina olen aina iloisempi ja virkistäytyneempi. Missä olisinkaan ilman kuorotyötä ja -harrastusta?
Tämmöistä siis täältä, ei helppoa eikä kepeää mutta elämää edelleen sentään. Ja toivoa!