Eilen tajusin, että työtä voi tehdä kun pakottaa vain itsensä tekemään. Jopa väsyneenä, paineen alla tai metelissä. Monenlaista työtä, kirjallista, fyysistä, ajattelua ja keskittymistä vaativaa työtä. Mutta kun puhutaan taiteesta, se vaatii lisäksi jotain muuta. Toki voi kirjoittaa kolumnintapaisia tai maalata joulukortteja jos on pakko, mutta niistä voi taata vain sen että tulee kolumnintapainen tai joulukortteja. Jotta tulisi jotain pysäyttävää, ainutlaatuista, ihmeellistä ja taianomaista, eli taidetta, siihen tarvitaan jotain muuta. Tarvitaan jokin tietty vire, mielentila, tunnelma, taajuus, vauhti.
En toki tiedä taiteellisesta luomisesta paljoakaan, mutta jotakin huomaan nyt paraikaa kun minun pitäisi kirjoittaa hyvä juttu huonosta äidistä (tai rehellisesti sanottuna: juttu aiheesta epäonnistunut äiti). Kuulemma ihan vain sellainen kuin Sivuseikassa. No, rupesin lueskelemaan viimeisen vuoden aikana kirjoittamiani päivityksiä koska muistelen että kyseinen aihe saattaisi olla jossain jutussa esillä. Oli hämmentävää ja mukavaakin lukea, siellä oli paljon juttua eräästä huonosta äidistä ja mielestäni joitain kappaleita ja osia oikein hyviäkin, semmoisia kauniita ja koskettavia. Kohtia joita olen kirjoittanut tuosta vain, ilman stressiä ja pyyntöjä ja pakkoa. Toki oli virheitä ja sekavaa ja rosoakin, mutta ei nyt keskitytä niihin. Toki haluaisin (juttu pitäisi palauttaa muuten näillä näppäimillä) nyt siis tehdä jutun (se tulisi oikein painettuun kirjaseen) joka olisi kaiken kirjoitustuotantoni parhaimmistoa, kuin kruunu näiden arkisen kauniiden blogipäivitysteni kutreilla.
Mutta älähän mittään. Kirjoitin yhden yritelmän. Jäykkää ja vieraan tuntoista. Liikaa ajattelin että tämä nyt tulee semmoiseen kirjaan, tätä nyt lukee ensin ne ja sitten ne. Tuli suoraan sanottuna melko huono, imelä, tekotaiteellinen juttu. Sitten odotin pari päivää ja psyykkasin itseäni seuraavaan hiljaiseen hetkeen, ja tein uuden yrityksen. Kirjoittaminen sinänsä sujuu, pystyn tuottamaan keskinkertaista tekstiä annetusta aiheesta. Mutta silti, liian tönkköä, liian kaunistelevaa, liian siloista, ja kun yritän rosoa tai realismia niin siitä tuleekin vähän kovaa ja rajua, epäuskottavaa, vailla kauneutta, aitoutta.
Olen siis tullut tulokseen että epäonnistunut äiti onnistun kyllä oikein mallikkaasti olemaan mutta tähän hätään en taida onnistua kirjoittamaan siitä (vaikka epäonnistumisia riittää, tällekin päivälle). Pyydettynä ainakaan. Jos pyyntö olisi tullut vuosi sitten kun en ollut töissä ja mietin mitä oikein tekisin, mihin suuntaan lähtisin, olisi ehkä voinut onnistuakin. Nyt joulu-uupumuskaan ei ole vielä kokonaan hellittänyt. Mutta olen yrittänyt silti, sillä ajattelen että opin tästä yrittämisestä jotakin. Mutta kovasti mietin: annanko keskinkertaisen juttuni ehdolle kirjaan, vai sanonko että nyt en valitettavasti pysty pitämään lupaustani? Vai yritänkö vielä, vaikka aikaa ei oikeastaan olisi?
Miten oppisi psyykkaamaan itseään niin että osaisi kirjoittaa hyvin vaikka tietäisi oven takana odottavat tilaajat? Osaisi heittäytyä ja olla oma itsensä kaikesta paineesta huolimatta? Vai täytyykö luopua tilaustöistä ja kirjoittaa vain omaksi iloksi tänne kun inspiraatio iskee?
Kun saisi edes kirjoitettua tänne.