Eilen illalla tässä nuorimmaista nukuttaessani oli semmoinen tunnelma, että kirjoittaminen pitkästä aikaa alkoi houkuttelemaan. Makasin tässä meidän alakerran makuuhuoneen sängyllä, tytär oli juuri nukahtamassa, katselin seinäkelloa tapettipäällysteisellä seinällä. Kello raksutti niin kuin kuuluukin, mutta muuten siitä tulee aina hyvin runollinen olo, sillä siinä ei ole viisareita. Ja siinä taas kerran ajattelin niin kuin usein aiemminkin, että tuosta kellosta kirjoitan Sivuseikkaan.
Joskus illalla on voinut lukea artikkelin tai kaksi maailman uhkaavasta tulevaisuudesta, luonnon tuhoutumisesta, vedenpuutteesta, nälänhädästä, sodista ja niin edelleen. Ja sitten kun herää yöllä pahan unen jälkeen, olo on kammottava. Täynnä epätoivoa ja kauhua, miehen selkä vieressä näyttää ensin välinpitämättömältä, mutta sitten näenkin sen hyvin pienenä, haavoittuvana, helposti rikki menevä käsivarsi on suojaavinaan lasta, ja se tuntuu niin säälittävän näennäiseltä. Kerran semmoisena epätoivon hetkenä sitten katsoin seinälle kelloon, joka vain raksutti. Ja ajattelin, että sehän kuvaa tätä elämää. Raksuttaa, menee eteenpäin, mutta kukaan ei tiedä aikaa eikä hetkeä.
Onneksi kesä, lapset, työ ja rakkaat ihmiset pitävät tuollaiset pahat hetket ja pelot useimmiten loitolla. Minua lohdutti, kun sain yhtenä päivänä kuulla että Raamatussa kehotetaan eri kohdissa yhteensä 365 kertaa: älä pelkää. Minun ei tarvitse pelätä yhtenäkään vuoden päivänä. Ei tarvitse! Se on vapauttavaa. Pelosta ei ole hyötyä eikä varsinkaan iloa. Mutta on silti hyvä tietää että kello raksuttaa, ilman viisareita. En ota tuota kelloa pois, enkä varmaan saa siihen laitettua viisareitakaan. Ehkä mieheni tekee asialle jotain kuten hänen tapansa on, mutta minä pidän tuosta kellosta, se on niin mukava kun se ei ole täydellinen. Kellotaulu on kaiken lisäksi muisto rakukeramiikan kurssilta, se on kerran jollakin lapsella tippunutkin ja se on liimattu kasaan. (Minulla on suuri viehtymys kaikkeen tuollaiseen, epäkunnolliseen, epätäydelliseen, rikkinäiseen.)
Eikä tarvitse pelätä muutenkaan, kun ei ehdi. Meillä on nuorin kohta kaksivuotias, iso reipas tyttö (olisi enää vain kolme vienoa tavoitetta: tutti pois, vaippa pois, äidin ja isän sängystä pois. Pois, pois, pois! No, emmehän kiirehdi, kello raksuttaa ilman hosumistakin). Mutta siis olin sanomassa, että vaikka ei ole pientä vauvaa tällä hetkellä, kaikki osaavat kävellä ja puhua, niin on silti rankkaa. Isäntä on koti-isän pestissään tänä kesänä selvästi väsynyt. En ymmärrä miten saamme järjestettyä hänelle lepoa. Ei siis riitä että nuo lapsukaiset osaavat puhua, osaavat näet huutaakin, ja samantien vastaväitteitä, vaatimuksia, vinkumisia. Meillä on neljä lasta seitsemästä, jotka eivät tottele koskaan ensimmäisellä kerralla normaalilla äänellä lausuttua pyyntöä kautta kehotusta. Kolme seitsemästä tottelevat kerran viikossa. No joo, kyllä me tiedämme että syy on meidän. Mutta kun se tietokaan ei näytä hirveästi auttavan, valitettavasti. Välillä tulee mieleen että onkohan tässä joku virhe, näin huonoille kasvattajille (puhun nyt enemmän omasta puolestani) on annettu näin haastava ryhmä. Sanovat että ei ole virhe, mutta mikä sitten, kun ei tahdo luonnistua tavallinen elämä. Onko jotain perheterapiaa liittyen lasten kasvatukseen ja arkielämän rullaamiseen? Tai superfoodia joka parantaa lasten kasvatuskykyä?
Nimittäin joku (en syytä ketään erityisesti) on tartuttanut lapsiimme vilkkautta, lähes ylivilkkautta, jääräpäisyyttä, kovaäänisyyttä, temperamenttia, äkkipikaisuutta, laiskuutta. Voitteko kuvitella että nuorimmaisella on tapana jos ei saa tahtoaan läpi, silmänräpäyksessä sysätä lautanen tai lähin tavara maahan. Juotuaan juomansa heittää mukin oitis olkansa yli maahan (meillä on mennyt tänä kesänä viisi muovista sarvis-mukia rikki, eivät mene ihan pikkukolasusta rikki). Sanovat että pitäisi jättää huomiotta. Jos emme ole huomaavinamme mukin heittämistä, tyttö nousee pöydälle ja nostaa seuraavaksi kukkamaljakon päänsä yläpuolelle heittääkseen seuraavaksi sen. Emme luonnollisestikaan ole huomaavinamme. Tyttö marssii kukkamaljakon kanssa takaperin pöydällä kuin peppi pitkätossu voimantunnossaan, ja tokikaan oikeaoppiset vanhemmat eivät ole huomaavinansa, mutta totuus on, että me emme ole ollenkaan oikeaoppisia, huomasimme jo ajat sitten, peittelimme naurua naamaamme itkuksi väännellen kun tyttö nousikin tuolillaan seisomaan heti kun kuuli mukin risahduksen lattialla, kohoili hyökkäävästi meitä kohti ja sanoi vihainen ilme kasvoillaan monta kertaa että MURRR, MURRR, MURRRR! Ole siinä hyvä kasvattaja ja opeta rakkaudella että mukeja ei saa heitellä edelleenkään, vaikka sinä pieni villi lilli heitteletkin joka päivä monta kertaa. Sadepäivät ovat omiaan hermojenkiristelyyn kun lapset pyörivät sisällä edestakaisin, ei ole mitään tekemistä, tuo kiusaa, tuo ei ota leikkiin, ei jaksa, ei huvita, joku on syöny mun huulirasvan, missä mun kännykkä on, kuka tämän on rikkonut! Yritämme toki joka päivä. Mutta kun niitä päiviä on tarpeeksi peräkkäin niin ei enää kasvatusoppaiden opit tahdo toteutua käytäntöön asti.
Jos ette usko että täällä on aika uuvuttavaa niin tulkaa kokeilemaan. Voitte ihan ilmaiseksi vuokrata taloa lapsineen muutamaksi päiväksi. No arvaan että ette ehkä tule. Mutta ehkä joku, jolle tästä avaudumme, sanoo lempeästi että voi kuulkaa, tuo on vielä helppoa! Odottakaas kun alkavat olemaan isompia niin on murheetkin eri mittakaavassa. Olen kuullut tuon aika useasti, mutta jostain syystä se ei ole paljoa lisännyt voimiamme.
No ei se mitään, sillä meillä on toivo. (Jari Sarasvuo sanoi muuten aamulla radiossa (vasta jälkeenpäin kuulin että se oli Sarasvuo) että toivo on elämän uskallusta. Ja kyllähän me uskalletaan, kun meidän ei kerran tarvitse yhtään pelätä!) Meillä on toivo yhdestä aurinkoisesta päivästä, jolloin on niin lämmin että merivesikään ei pelota, jolloin ei ole töitä, jolloin voi aamulla pakata kamppeet autoon ja lähteä oleskelemaan lauttajonoon toivossa, että pääsisi Hailuotoon uimarannalle. Aallot olisivat suuria ja lämpimiä, lapset iloisia ja kumivene ehjä, serkut mukana ja Mirkulla kahvia termarissa, voisilmäpitko kassissa, aurinko taivaalla, taivas ihan sininen. Lokit valkoisia, hiekka pehmeää ja lämmintä, lasten äänet kaukana ja lähellä iloisia.
Nimittäin kesä ei ole kesä jos ei yhden kerran käy Hailuodossa, sitä ennen syksyllä ei ole mitään asiaa meille päin!